Ulkoiset odotukset ja onnistunut kurssi?

Viime viikolla käynnistyi Tampereen seudun työväenopistossa jälleen uusi Kesytä stressi (KS) -kurssi. Sädehtivän kauniin pakkaspäivän iltana 19 kurssilaista oli valmiina aloittamaan stressinhallinnan taitojensa kartoittamisen ja kohentamisen.

(c) Marita Räsänen

Pohdimme mm. sitä, mikä tekee kurssista onnistuneen. Samalla tuli esille se, millaisia odotuksia kurssilaisilla on tulevista 6:sta kokoontumiskerrasta.

Mietin kotiin tullessani, että voinkohan ylipäätään toteuttaa kaikkien kurssilaisten kaikkia odotuksia?

Julkilausutut odotukset/toiveet eivät kuulostaneet sellaisenaan kohtuuttomilta. Ainakin osaan niistä uskon vastaavani kurssin kuluessa.

Näitä odotetaan:
-vuorovaikutuksellisuutta ja keskustelua (jonkun mielestä se jo toteutui),
-tulostettuja luentomateriaaleja (tehty ainakin ensimäisellä kerralla),
-opiskelijan reviirin kunnioittamista (en mielestäni ahdistellut fyysisesti ketään),
-riittävästi aikaa tehtäville (hiukan aikataulua enemmänkin ->kotitehtäviä),
-teorian ja käytännön sopivaa vuorottelua (tämä on johtotähteni opetuksessa),
 -keskustelua stressioireista (nyt ja jatkossa)
-selkeää puhetta (luulen niin)

-monipuolisia menetelmiä (nyt ja jatkossa: keskustelua, lyhyitä tietopläjäyksiä, mindfulness/rentoutusharjoituksia, testejä, toiminnallisuutta)
-käytännön kikkoja (niitä on tulossa lisää)
-kurssi sisältää sen minkä lupaa (edellisten KS-kurssien perusteella kyllä)

Osa odotuksista jäi kuitenkin mietityttämään.
-ajantasainen, ajan hermolla oleva tieto/uudet tutkimustulokset (onko tieto varmasti riittävän uutta ja onko tällä kurssilla edes oleellista tietää esimerkiksi uusimmat solutason tutkimukset?)
-tunnelma, luottamuksellisuus ja avoin ilmapiiri (käsissäni on isoin KS-ryhmä koskaan, miten se onnistuu tällä kertaa?)
-kurssista jää jotain pysyvää, kurssin jälkeen jää jotain mieleen/käytäntöön (miten paljon voin loppujen lopuksi vaikuttaa tähän?)
-inspiroivuus (miten ihmeessä tällaista voi toteuttaa olematta varustettu Samuli Edelmannin karismalla tai Esa Saarisen älyllä?)


En ole stressistä väitellyt tutkijatohtori, mindfulness-koulutukseni on vielä kesken, elämänkoululaisenakaan en ole saanut vielä päästötodistusta. Silti ajattelen, että minulla ja kurssilla on annettavaa, paljonkin.


Toivon, että voin täyttää kurssilaisten odotuksia riittävän hyvin. Täydellisyyttä en tavoittele. Olen tehnyt taustatyötä, ottanut asioista selvää ja kehittänyt ohjaamisen ja opettamisen taitojani vuosien mittaan. Olen sosiaalipsykogi ja Pilates-ohjaaja. Stressilääketieteestä olen menossa tenttiin. KS-kurssi on 5. lajissaan. Olen valmis kehittymään ja kehittämään kurssia mahdollisuuksieni rajoissa. Olen sinut myös sen kanssa, että opiskelijallakin on mahdollisuus valita ja keskeyttää, mikäli odotukset ja todellisuus eivät kohtaa.

Onnistuneen kurssin muodostumiseen vaikuttaa luonnollisesti ohjaaja/opettaja/luennoitsija, hänen kykynsä ja vaivannäkönsä, mutta myös ryhmä ja sen ilmapiiri. Pienessä alle 10 henkilön ryhmässä luottamuksellisuus ja osallisuus syntyvät helpommin. Isommassa tasapuolinen ja aktiivinen osallistuminen vaatii osallistujilta hiukan enemmän rohkeutta, opettajalta pienryhmien muodostamista luovasti ja muita pedagogisia kikkoja.


Ajattelen, että suurimmat oivallukset kurssillani eivät tule uusimmasta tiedosta. Enemmänkin ikivanhasta tiedosta ja sellaisesta tiedosta, joka löytyy kunkin opiskelijan omasta kehosta, mielestä, tunteista ja käyttäytymisestä. Kurssi voi olla tässä prosessissa jonkinlaisena tukena ja oppaana. Suurin työ sisäiselle tiedolle herkistymisessä ja tutustumisessa on tehtävä kuitenkin luokkahuoneen ulkopuolella: yksin, läheisten kanssa tai/ja jos tehtävä tuntuu ylitsepääsemättömältä -ammattiauttajan avulla. Se tieto löytyessään jää mieleen ja on suhteellisen pysyvää.

Opettajana minulla on omat odotukseni. Olen toiveikas tulevan ryhmän suhteen. Lupaavasti aktiivista osallistumista, kysymyksiä, kommentteja, kokemusten jakamista, uteliasta mieltä, aitoa kiinnostusta aiheeseen, oivalluksia, näkökulmia, viisautta, huumorintajua, erilaisia persoonia...tästä on hyvä jatkaa. Olen...(millä sanalla sitä kutsuisi?)...hmhh...inspiroitunut. :)

Rentouttavia opintoja

Oli aika, jolloin opiskelu oli päätyöni. Gradun valmistumisen jälkeen minulla oli parin vuoden infoähky, joka helpotti hiljalleen lukemattoman ajan jälkeen. Rupesin lukemaan taas -lähinnä ilman suoritusmerkintää- kaikenlaista hyvinvointiin liittyvää asiallista kirjallisuutta.

Kesällä päätin, että aika oli jälleen kypsä lukea ja kuunnella suoritusmerkinnän kanssa, kun bongasin Turun yliopiston järjestämät Stressilääketieteen -opinnot. Olen odottanut opintoja kesästä asti. Ensimmäisen verkkoluennon aika koitti toissa päivänä. Olin hankkinut verkkotunnukset hyvissä ajoin edellisellä viikolla, tutustunut ohjeisiin ja harjoitellut kirjautumista. Kävin varaamassa ja lainaamassa kurssin kirjallisuutta kirjastosta hyvissä ajoin. Valmistauduin virittelemään istuntoa samana päivänä varmuuden vuoksi 45 minuuttia ennen luennon alkua (ja olin lähtenyt töistä hiukan aiottua aiemmin). Ja niinhän siinä sitten kävi, että Adobe Connect -pro yhteys jäi muodostumatta senkin jälkeen, kun olin lukenut englanniksi kaikenlaista trouble shoot-asiaa, kokeillut sitä ja tätä ja tuota valintaa ja asetusta, ottanut yhteyttä virka-aikansa päättäneisiin help-deskiläisiin (sekä kurssin järjestäjiin) ja tuijottellut lohduttomana yhteyksien valintoja. Ja harmittiko? KYLLÄ, TODELLAKIN!

Luento oli mennyt jo reilusti yli puolen välin, kun sain kaverini läppärin kautta yhteyden muutamassa sekunnissa. Imin tietoa kuin sieni -pettyneenä ja täysin kaikista kelkoista pudonneena, epämääräisiä lauseita paperille riipustaen- ne viimeiset minuutit, jotka live-luennosta oli jäljellä.

Ja kyseessähän oli siis todellakin stressilääketieteen luennot. Käytännön pila kurssin järjestäjiltä? Ei sentään, mutta ajatus alkoi huvittaa. Päätin ottaa myös vähän mindfulnessia ja etäisyyttä tilanteeseen. Tarkkailin miltä ja missä kohtaa kehossa kiukku tuntui, kuuntelin hengitystäni. Ei ollut helppoa, kun harmitti niin kovasti, mutta yritin silti. Muistelin Williams&Penmanin "Löydä rauha kiireen keskellä" -kirjan viisauksia:
"On ihan ok, että tunnen näin...minun ei tarvitse pitää silti tästä...voin tutkailla tuntemuksiani ja antaa niiden olla sellaisia kuin ne ovat, sillä ne joka tapauksessa jo ovat....ajatukset/tunteet tulevat ja menevät, ne eivät ole minä". Ei ollut kovin helppoa vieläkään.

Yritin myös pistää asiaa mittasuhteisiin: kukaan ei ollut sentään kuollut tai loukkaantunut, se oli vain yksi luento 10n luennon sarjasta. Silti harmitti. Ajattelin myös, että saisin helpolla oman ja lasteni illan pilalle pitämällä kiinni harmituksestani. Niinpä. Rupesin puuhaamaan muita asioita (kotitöitä) pieni, ärsyttävä ketutus rinnallani, kunnes ketutus ymmärsi häipyä.


Oli aika jolloin opiskelu oli päätyöni. Nyt se on harvinaista ja kallista herkkua. Tänään yhteyden muodostaminen alkuperäiseltä koneelta sujui kuin vettä vaan. Luento löytyi tallennetussa muodossa muistiinpanoineen moodlesta ja olen saanut hidastella Psykiatrian professori/Ylilääkäri Jyrki Korkeilan puhetta mieleni ja käsityskykyni mukaan. Ja samalla ihaillut sitä millaista tietoa, viisautta ja fiksuja ihmisiä maailmasta löytyy tähänkin asiaan liittyen. Lapsetkin olivat jo menneet nukkumaan, eivätkä keskeytelleet keskittymistäni. Kannattiko pitää kiinni kiukusta ja taistella sitä vastaan?

Ps. Lisää tunteiden hyväksynnästä voit lukea täältä.