Oli aika, jolloin opiskelu oli päätyöni. Gradun valmistumisen jälkeen minulla oli parin vuoden infoähky, joka helpotti hiljalleen lukemattoman ajan jälkeen. Rupesin lukemaan taas -lähinnä ilman suoritusmerkintää- kaikenlaista hyvinvointiin liittyvää asiallista kirjallisuutta.
Kesällä päätin, että aika oli jälleen kypsä lukea ja kuunnella suoritusmerkinnän kanssa, kun bongasin Turun yliopiston järjestämät Stressilääketieteen -opinnot. Olen odottanut opintoja kesästä asti. Ensimmäisen verkkoluennon aika koitti toissa päivänä. Olin hankkinut verkkotunnukset hyvissä ajoin edellisellä viikolla, tutustunut ohjeisiin ja harjoitellut kirjautumista. Kävin varaamassa ja lainaamassa kurssin kirjallisuutta kirjastosta hyvissä ajoin. Valmistauduin virittelemään istuntoa samana päivänä varmuuden vuoksi 45 minuuttia ennen luennon alkua (ja olin lähtenyt töistä hiukan aiottua aiemmin). Ja niinhän siinä sitten kävi, että Adobe Connect -pro yhteys jäi muodostumatta senkin jälkeen, kun olin lukenut englanniksi kaikenlaista trouble shoot-asiaa, kokeillut sitä ja tätä ja tuota valintaa ja asetusta, ottanut yhteyttä virka-aikansa päättäneisiin help-deskiläisiin (sekä kurssin järjestäjiin) ja tuijottellut lohduttomana yhteyksien valintoja. Ja harmittiko? KYLLÄ, TODELLAKIN!
Luento oli mennyt jo reilusti yli puolen välin, kun sain kaverini läppärin kautta yhteyden muutamassa sekunnissa. Imin tietoa kuin sieni -pettyneenä ja täysin kaikista kelkoista pudonneena, epämääräisiä lauseita paperille riipustaen- ne viimeiset minuutit, jotka live-luennosta oli jäljellä.
Ja kyseessähän oli siis todellakin stressilääketieteen luennot. Käytännön pila kurssin järjestäjiltä? Ei sentään, mutta ajatus alkoi huvittaa. Päätin ottaa myös vähän mindfulnessia ja etäisyyttä tilanteeseen. Tarkkailin miltä ja missä kohtaa kehossa kiukku tuntui, kuuntelin hengitystäni. Ei ollut helppoa, kun harmitti niin kovasti, mutta yritin silti. Muistelin Williams&Penmanin "Löydä rauha kiireen keskellä" -kirjan viisauksia:
"On ihan ok, että tunnen näin...minun ei tarvitse pitää silti tästä...voin tutkailla tuntemuksiani ja antaa niiden olla sellaisia kuin ne ovat, sillä ne joka tapauksessa jo ovat....ajatukset/tunteet tulevat ja menevät, ne eivät ole minä". Ei ollut kovin helppoa vieläkään.
Yritin myös pistää asiaa mittasuhteisiin: kukaan ei ollut sentään kuollut tai loukkaantunut, se oli vain yksi luento 10n luennon sarjasta. Silti harmitti. Ajattelin myös, että saisin helpolla oman ja lasteni illan pilalle pitämällä kiinni harmituksestani. Niinpä. Rupesin puuhaamaan muita asioita (kotitöitä) pieni, ärsyttävä ketutus rinnallani, kunnes ketutus ymmärsi häipyä.
Oli aika jolloin opiskelu oli päätyöni. Nyt se on harvinaista ja kallista herkkua. Tänään yhteyden muodostaminen alkuperäiseltä koneelta sujui kuin vettä
vaan. Luento löytyi tallennetussa
muodossa muistiinpanoineen moodlesta ja olen saanut hidastella Psykiatrian professori/Ylilääkäri Jyrki Korkeilan puhetta mieleni ja käsityskykyni mukaan. Ja samalla ihaillut sitä millaista tietoa, viisautta ja fiksuja ihmisiä maailmasta löytyy tähänkin asiaan liittyen. Lapsetkin olivat jo menneet nukkumaan, eivätkä keskeytelleet keskittymistäni. Kannattiko pitää kiinni kiukusta ja taistella sitä vastaan?
Ps. Lisää tunteiden hyväksynnästä voit lukea täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos!